Mitä jos jään lopulta yksin?

Minulla on ollut jokseenkin raskaat mietteet lähiaikoina ja tunnen itseni hyvin stressaantuneeksi. Tämä varmasti johtuu lähinnä siitä, että minulla on tällä hetkellä enemmän päällekkäisiä projekteja ja hoidettavia asioita meneillään, kuin koskaan elämäni aikana. Siinä mielessä tilanne on kuitenkin hyvä, että asialle on tiedossa helpotusta jo ihan parissa kuukaudessa. Silti kokoajan tuntuu siltä, kuin jokin asia varjostaisi mieltä, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin. Tulevaisuus ahdistaa ja koen itseni välillä jopa vanhaksi.

Ja tähän perään haluan heti sanoa, että tiedän kyllä olevani koko elämän mittaisella aikajanalla vielä hyvin varhaisessa vaiheessa. Tarkoitan nyt sitä, että koen olevani vanha sillä mittapuulla, mitä minun olisi omasta mielestäni pitänyt jo saavuttaa. Enkä varmasti ole ensimmäinen ihminen tässä maailmassa joka näitä asioita pyörittelee. Minulla on kriisi, parinkympin kriisi? Ihmettelen, ettei aiheesta ole kamalasti puhetta noin niinkuin yleisellä tasolla, koska omasta mielestäni syy parinkympin kriisiin on hyvinkin looginen. Sitä ei olla mitään teinejä enää, muttei myöskään omata minkäänlaista elämänkokemusta johon turvautua kiperissä tilanteissa. Ensiaskeleet kohti loppuelämää tulisi ottaa tässä vaiheessa. Jotkut lähtevät opiskelemaan, jotkut menevät töihin, jotkut perustavat jopa perheen ja näitä kaikkia vaihtoehtoja yhdistää yksi asia.

Niihin täytyy sitoutua. Teki sitä minkä valinnan tahansa, menetettyä aikaa (nuoruutta) ei saa takaisin. Kaikillahan lapsuus ja teini-ikä menee samalla kaavalla. Ensin ala-asteelle, sitten yläasteelle ja sitten valitaan, että mennäänkö amikseen vai lukioon sen perusteella mihin kaverit menevät. Tänä aikana osalle meistä muodostuu vahva käsitys siitä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Osalle meistä ei.

Minä olen ammattikoulun käynyt matkailuvirkailija. Viimeisenä vuonna, viimeisessä työharjoittelussa totesin, etten tule päivääkään tekemään alan töitä, koska en kokenut sitä lainkaan omaksi jutukseni. Pääsin 16-vuotiaana töihin huoltoasemalle ja heti kun täytin 18, nappasin itselleni unelmieni työpaikan Bik Bokin myyjänä. Ammattikoulun jälkeen jäin Bik Bokille töihin ja sain uudesta myymälästä pestin vastuumyyjänä. Koko ajan minulla oli aikomuksena lähteä jossain vaiheessa opiskelemaan, mutta tuossa vaiheessa kuvittelin jotenkin, että aikaa on rajattomasti. Sitten minulle tarjoutui työpaikka ihanasta Leppävaarassa sijaitsevasta kahvilasta Cafe Zoceriasta ja päätin kokeilla siipiäni baristana. Tässä vaiheessa tiesin jo, että hakeutuisin nykyiseen kouluuni opiskelemaan, mutta vasta vuoden päästä. Aikomuksenani oli tästä koulusta ponnistaa vielä korkeakouluun. Vuosi meni äkkiä ja pääsin kuin pääsinkin koulun penkille. Mutta niin meni tämäkin vuosi äkkiä.

Saan kohta PT:n paperit käteeni ja minulla on sittenkin työpaikka valmiina odottamassa. Se on aivan uskomattoman hieno asia ja olen kyllä ylpeä itsestäni. Tämän lisäksi elämässä on niin paljon muitakin huikeita projekteja vireillä, että välillä meinaan haljeta innostuksesta! Silti, en voi olla miettimättä, että mitä tapahtuu nyt, kun en menekään opiskelemaan. Minulla ei ole mitään suurta kaveriporukkaa, ei ole koskaan ollutkaan, eikä varmaan tule olemaankaan. Ihania ystäviä on kyllä ollut vierelläni läpi elämän ja onnekseni minulla on heistä vielä kourallinen kultakimpaleita jäljellä. Kuitenkin nämä ammattikoulun jälkeiset vuodet, jotka olin töissä, saivat minut kokemaan hassun tunteen. Sellaisen, etten kuulu mihinkään.

Niin se vaan pikkuhiljaa meni, että ystäväpiiri kapeni kapenemistaan. Olen ihmisenä hyvin itsenäinen ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Työpäivien jälkeen halusin vain mennä kotiin ja olla hiljaa, kaikessa rauhassa. Kavereiden näkeminen muuttui satunnaiseksi ja hengailut jäivät pois. Merkittävin käännekohta tässä oli varmaankin pitkäaikaisen harrastuksen lopettaminen, koska minun oli hankala sovittaa treeniaikoja työvuoroihin. Yhtä rakasta ystävääni näin onneksi usein, koska minun ja hänen elämäntilanteensa olivat tuolloin kaikessa erilaisuudessaan hyvin samanlaiset. Joka tapauksessa, piirit pienenivät ja muistan jo tuolloin puhuneeni kyseiselle ystävälleni siitä, että olen asiasta huolestunut.

Tuli Fitnessmallikilpailu ja unelmani kävi toteen selviydyttyäni finaaliin. Tämä toi mukanaan aivan uusia mahdollisuuksia tulevaisuuteni varalle ja sillä tiellä todellakin ollaan edelleen. Halusin kuitenkin laittaa kisaa varten kaikki peliin ja huolehdin mm. koko ajan siitä, että postasin blogiin säännöllisesti. Tämä vei luonnollisesti aikaa ja energiaa muilta elämän osa-alueilta ja tuntui, että menetin jälleen kontakteja elämästäni. Toki sain myös tilalle paljon ihania, uusia ihmisiä, enkä siis kadu lainkaan sitä, että olen panostanut tähän osa-alueeseen. Ja nyt sen myös huomaa, ketkä vanhoistakin ystävistäni ovat elämässäni jäädäkseen. Sellaisia timantteja on, keiden kanssa juttu ei hyydy, vaikka tapahtuisi mitä.

Joka tapauksessa, vasta nyt koulussa ollessani olen jälleen löytänyt jollain tasolla sen fiiliksen, että kuulun johonkin. Olemme kaikki samassa veneessä ja tuskailemme samojen asioiden kanssa. Muutaman tytön kanssa olen tullut erityisen läheiseksi ja teemme kivoja juttuja yhdessä. Kouluunkaan ei ole ikinä inhottava mennä, koska siellä on poikkeuksetta hauskaa näiden tyyppien kanssa. Koen oloni jokseenkin haikeaksi, kun kaikki puhuvat opiskelupaikoista. He menevät uuteen “yhteisöön”, hankkimaan potentiaalisia elinikäisiä ystäviä ja minä taas takaisin työelämään. Haluan siis painottaa, että tiedostan kuinka hienon tilaisuuden olen saanut tämän työpaikan johdosta ja varmasti koen näitä fiiliksiä vain siksi, että kaikki tapahtui niin äkkiä ja suunnitelmani menivät tavallaan uusiksi. Työelämässä kulttuuri on kuitenkin aina hieman erilainen, kuin opiskelumaailmassa. Sitä tehdään työt ja soronoo.

Se, mikä nyt stressaa päällekkäisten kuvioiden lisäksi, on juurikin se, että olen tajunnut millaista vauhtia nämä vuodet menevät. Vielä ihan sekunti sitten olin aina se porukan nuorin kaikessa. No, toki työelämässä tämä rooli vielä pätee, mutta ei tosiaankaan opiskeluissa tai vaikkapa reissaamisessa. Niin monet 18-19-vuotiaat ovat olleet au paireina, vaihdossa tai reilaamassa. Tämä on ollut aina myös oma unelmani, mutta silti olen tähän ikään mennessä käynyt vain pari kertaa Euroopassa ja viettänyt aina todella lyhyitä aikoja kerrallaan. Jos voisin lähettää terveisiä 18-vuotiaalle itselleni, varottaisin häntä tuudittautumasta niihin “olet vielä nuori, ei sinulla ole kiire mihinkään” -kommentteihin. Ei toki paineita kannata ottaa, mutta jos vaikka unelmien opiskelupaikka on jo tiedossa, kannattaa panostaa sen saavuttamiseen heti, ilman turhaa jahkailua.

Tiedän, että olen nyt 21-vuotiaana vielä hyvin nuori. Silti ajatukseni täyttää pelko siitä, että tulenko enää ikinä kuulumaan mihinkään? Onko minulla enää 30-vuotiaana perheeni (ja toivottavasti puolison) lisäksi ketään? Mikä on se minun paikkani? Mistä voin edes tietää, mikä minut loppupeleissä tekee onnelliseksi?

En oikeasti tiedä minkä takia murehdin tälläisiä asioita nyt ja otan ihan liikaa paineita kaikesta tulevasta. Näitä asioita tulee kuitenkin paljon pohdittua. Pystyykö siellä kukaan samaistumaan?

6 thoughts on “Mitä jos jään lopulta yksin?”

  1. Hyviä pohdintoja! Kuulostaa ihan siltä, että olet hieman hämmentynyt, kun asiat ovat periaatteessa hyvin ja kuitenkin kello raksuttaa koko ajan.. ja koko asian tiedostaminen on se, miksi tuntuu enemmän pahalta kuin hyvältä? Voin olla ihan väärässäkin, mutta sellainen fiilis tosta välittyi. Kysyit onko kohtalontovereita – Pystyn nimittäin jokseenkin samaistumaan, koska olen kriiseillyt samanlaisten asioiden kanssa ja sitä kesti pitkään. Eikä mennyt kovin putkeen, nimittäin tunsin lopulta oloni niin huonoksi ja melko voimattomaksi, kun elämä supistui ja kivoille asioille jäi vähemmän tilaa tärkeiden asioiden takia(halusin olla töissä niin hyvä, etten jaksanut muuta). Saat jatkaa pohdintoja 😉 kunhan muistat ettet oikeasti ole yksin näiden asioiden kanssa. Vaikka omista piireistä ei samanlaisia mietteitä löydy, niin niitä on monella – itselläkin meni vuosia tajuta tämä ja löytää ihmisiä, joiden kanssa ei oloaan tuntenut niin erilaiseksi.
    Hmm, oletkohan koskaan tehnyt listaa, jossa laitat paperille ylös sun isot ja pienet haaveet, esim 100 asiaa jotka elämässäni haluan kokea? Ja sitten kun listan saa tehtyä, aloittaa helpoimmista ja keskittyy alkuun vain niihin joihin ihan itse pystyy, mihin ei tarvita esim. kumppanin olemassaoloa. Esim. “Järjestän sunnuntaibrunssin kotonani 4:lle tutulle” tai “ostan itselleni (sitten joskus) lemmikin” tai “kokeilen intialaista päähierontaa/meditointia/sukellusta jne.”
    Lista voi muuttua vuosien varrella ja joka vuosi voi tehdä uudenkin. Voisin vaikka vannoa, että 10v. päästä on hauska katsoa paperille kirjoitettuja toiveita ja yllättyä miten monta niistä on saatu kokea. Niin ja kyllä ne vastaukset sun pohdintoihin myös löytyy lopulta tosta listan elämisestä läpi.. Tarkoitan, että kun kokeilet ja saavutat kokemuksia ja rohkeutta, ei haittaa vaikka pohtisi liikaakin. Ongelmia syntyi itselle vasta, kun jäin työ – koti-suorittamiseen. En haluaisi kenellekään samaa.

    Sori hei pitkästä kommentista – täysin sattumalta luin sun kirjoituksen ja sain inspiksen sulle vastailla.
    Kaikkea leppoisaa☀

    .

    Like

  2. Ensinnäkin, sori! Kirjoitin sulle tossa eilen kommentin aivan puhtaasti inspiroituneena sun tekstistä. En ollut lukenut sun blogia, en tiennyt sun urheilu ym taustaa, en osannut pysähtyä pohtimaan kannattaako ylipäänsä kommentoida, kun ei tiedä toisesta mitään. Jälkikäteen tuli vaan hassu olo, vähän niinkuin vaisto ois sanonut et ois kannattanut vähän malttaa.
    Tuli itselle ihan tyhmä olo mun kirjoituksesta – oot selkeästi viisas, fiksu nuori nainen joka on myös rohkea ja kypsä ikäisekseen. Nyt haluaisinkin sanoa, että voit tehdä ihan mitä elämässäsi haluat! Mitä ikinä se sitten onkin, mitä just sinä haluat, niinniin varmasti luot siitä itelles hyvää ja toimivaa – vaikka se olisikin jonkun mielestä “vähemmän järkevää kuin joku muu”. Nimittäin sussa on selkeästi potentiaalia vaikka mihin ja aina ei tarvitse valita niitä asioita mitä Kaikki valitsee ja pitää hohdokkaana. Nim. Töissä ehtii raataa koko loppuelämän..

    Like

    1. Moikka!

      Hei, ensimmäisessä kommentissasi oli todella viisaita sanoja, huolimatta taustatiedoistasi minua koskien! Ei siis ole mitään syytä tuntea oloa “tyhmäksi.” 🙂 Kiitos tosi paljon tsempistä, kyllä se vaan aina auttaa, kun jollain muullakin on samoja mietteitä, eikä ole yksin ajatustensa kanssa. Pitää ihan paikkansa, että kaikki on periaatteessa hyvin, mutta kun kello tikittää ja on niin paljon suunnitelmia ja vaihtoehtoja, ettei halua toimia väärin ja katua. Tosin, niinhän se on kaikilla muillakin loppupeleissä, että valintoja täytyy tehdä. Ehkä se vain, kun sitä tuntee itsensä niin “erilaiseksi” muihin verrattuna, kun jatko-opinnot eivät sitten kutsukaan. Toisaalta, eihän sitä tarvitse mennä samaa polkua kuin muut! Sekin olisi omalla tavallaan elämän hukkaamista, mikäli jättäisi hyvät ja ainutlaatuiset tilaisuudet käyttämättä vain siksi, ettei se kuulu suunnitelmiin ja se poikkeaa massasta. Kiitos sinulle kommenteista, tosi kiva kun eksyit lukemaan tekstini. Mukavaa kevättä sinne! 🙂

      Like

  3. Tää pohdiskelu kuulosti todella tutulta. Mulla on tilanne, että lukion jälkeen välivuosi on venynyt jo aivan liian pitkäksi ja sen aikana on tapahtunut paljon asioita. Tarkoitus olisi lähteä vielä opiskelemaan, mutta missä välissä muka ehtisi? Oon vakityössä, mulla on poikaystävä, ollaan puhutty lemmikeistä, lapsista, ulkomaanmatkoista ja asuntolainoista. Mutta jos lähen kouluun niin oon jo melkein kolmekymppinen siinä vaiheessa kun pääsen tähän samaan tilanteeseen. Ahistaa kun ei tiedä mihin suuntaan pitäisi revetä ja onko mikään suunta se oikea.

    Like

    1. Eikä, siis ihan samanlaisia ajatuksia kuin täälläkin! Vaikka sitä kuvittelisi, että vakituinen työ, poikaystävä ja muutenkin tasainen elämäntilanne olisi jokseenkin “ihanteellinen”, voi se tosiasiassa ennemminkin vaikeuttaa tilannetta. Kuka sellaista viitsisi sitten riskeerata juurikin opiskelujen takia, kun ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, ja tuleeko sitä jossain vaiheessa katumapäälle. Itselläni ongelma on juurikin tuo, että tilanne on tavallaan liiankin hyvä, eikä ole “pakottavaa” tarvetta radikaaleihin ratkaisuihin. Silti, niin klisee kuin sanonta onkin, kaikki kääntyy aina parhain päin. Tsemppiä paljon myös sinne!

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s